Laulujuhlien aikaa ja taikaa (14/22) – Vaasa 1976

Tässä sarjassa tutustumme Laulu- ja soittojuhlien historiaan Reijo Pajamon toimittaman Laulun ja soiton Sulasol -kirjan sekä vanhojen Suomen Musiikkilehdessä sekä Sulasol-lehdessä julkaistujen juttujen kautta. Tervetuloa aikamatkalle Laulu- ja soittojuhlien historiaan!

Joonas Kokkosen Juhlapuhe

Kesällä 1894 Heikki Klemetti, silloinen keltanokka-ylioppilas, viettäessään kesää Karjalan kannaksella, koki kaksi voimakasta elämystä: hän kuuli ensimmäisen kerran oikeata mieskuorolaulua ja esiintyi ensimmäisen kerran suuremman julkisuuden edessä. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan tapahtunut laulajana tai soittajana, kuoronjohtamisesta puhumattakaan, vaan juhlapuhujana. Erään kansainvalistusjuhlan arvovaltainen puhuja oli sairastunut, ja viime tingassa saatiin Heikki Klemetti taivutetuksi hänen sijaisekseen.

Klemetti itse kertoo tapahtuman näin: ”Menin paikan päälle, nousin lavalle ja pidin puheen. Ihmisiä oli sakeana ympärilläni, ja kun sitten menin ojan pyörtänölle istumaan, tuli siihen kaksi parempiin ihmisiin kuuluvaa neitiä kiittämään. Noh, ja kun sitten vielä Eero Väkiparta tuli pyytämään puhettani julkaistavaksi, niin kuin se sitten seisoikin Viipurin Sanomissa, yleni rohkeuteni niin, että menin pyytämään paikkakunnan kiertokoulun opettajatarta tanssiin, johon tämä suostuikin.”

Vaikka en olekaan tanssimiehiä, Klemetin kokemus on rohkaissut minua tähän puheeseen. Hänen julkisen uransa lähtökohdan huomioon ottaen saattaa olla paikalla, että Heikki Klemetin muistolle omistetuilla laulu- ja soittojuhlilla pidetään myös puheita. Muuten minusta kyllä tuntuu siltä, että säveljuhlaan liittyvä puhe kuuluu siihen perinteeseen, josta vaurioita tuottamatta voisi luopuakin. Ei kulttuuria edistetä puhumalla, vaan tekemällä.

Laulujuhlien puheperinne on lähtöisin viime vuosisadalta, jolloin laulujuhlat eivät olleet vain musiikinharrastuksen suurkatselmus, vaan samalla kansalliseen heräämiseemme liittyvä isänmaallinen juhla ja merkkitapaus. Uudella tavalla ja tasolla kansalliset arot ovat jälleen kulttuuripoliittisen keskustelun polttopisteessä. On tullut suoranaiseksi muotiasiaksi puhua kansallisesta identiteetistä ja sitä uhkaavista vaaroista. Tämän keskustelun pohjaksi olisi määriteltävä, mitä kansallinen identiteettimme on. Sitä en yritä, koska en siihen pysty – eivätkä ole viisaammatkaan näyttäneet pystyvän. Tyydyn viittaamaan vain yhteen yksityiskohtaan, jolla näyttää olevan merkitystä myös kulttuuripolitiikassa.

Varttuneemmat meistä muistavat hyvin sota-ajoilta, miten kovakorvaisesti ja epäluuloisesti suomalaiset suhtautuivat kaikkeen, mikä vain tuoksahtikin propagandalta – tulipa tuo propaganda sitten rajojemme sisä- tai ulkopuolelta. Tämän laatuinen kovakouraisuus näyttää todella olevan osa kansallista identiteettiämme. Otan pari esimerkkiä nykyhetkestä ja omalta alaltamme musiikista. Viimeisen 10—15 vuoden aikana ns. edistykselliset kulttuuritoimittajat ovat meille julkisten tiedotusvälineiden torven täydeltä julistaneet, miten elitistisen iljettävä ja paheksuttava taidemuoto on ooppera. Miltä tilanne tänään näyttää?

Savonlinnan oopperajuhlien kymmenet tuhannet pääsyliput myydään humauksessa loppuun, suunnilleen samansuuruinen joukko odottaa pääsyä Suomen kansallisoopperan näytäntöihin, puhumattakaan televisiossa esitettyjen oopperoiden katsojamääristä ja näiden esitysten aiheuttamasta laajasta innostuksesta. Yhtä epäilyttäviksi kuin ooppera on julistettu myös sinfoniakonsertit. Miten tällä rintamalla on propaganda tehonnut? Ainakin suuremmissa musiikkikeskuksissamme vajaa Sali on harvinainen poikkeus, viimeistä sijaa myöten loppuunmyyty taas sääntö. Kuorolaulun harrastuksellekin on jo ehditty julistaa kuolemantuomio – sen on uskottu tukahtuvan poliittisen laulunkailotuksen alle. Ei taida käydä näinkään. Milloinkaan aikaisemmin eivät lapsi- ja nuorisokuoromme ole kasvaneet sekä määrältään että tasoltaan niin mahtavaa vauhtia kuin nyt.

Miten sitten on suhtauduttava propagandantekoon meidän, jotka uskomme musiikkiin ja sen merkitykseen? Vastasin oikeastaan jo vähän aikaisemmin: kulttuuri ei edisty puhumalla, vaan tekemällä. Tässä tekemisessä yksi vaatimus on ylitse muiden: laadun, tason vaatimus, pyrkimys parhaaseen mahdolliseen niiden edellytysten puitteissa, jotka kulloinkin ovat olemassa. Kun pystymme korkeatasoisiin saavutuksiin, kun pystymme tarjoamaan kuulijoiltamme todellisen elämyksen, emme itse asiassa muuta propagandaa tarvitsekaan. Kuulijat kyllä vaistoavat, milloin on lähdetty liikkeelle nämä aidot ja todelliset tavoitteet silmämääränä. Tähän on pohjimmiltaan perustunut se ilahduttava kasvu, joka monilla musiikin harrastuksen alueilla on viime vuosina ollut havaittavissa.

Kysymys laatuun ja tasoon pohjautuvasta propagandasta on erityisen keskeinen kaikilla musiikkikasvatuksen sektoreilla. Olemme viime vuosina saaneet monta loistava näyttöä siitä, millaisiin saavutuksiin tällä linjalla toimien on päästy – aina kansainvälisen maineen laakereihin saakka. Opettajien taito ja heidän persoonallisuutensa säteily ovat vapauttaneet ja ohjanneet arvokkaisiin päämääriin nuorten ihmisten voimakkaan luovan toimintakyvyn, joka valitettavan usein yhäkin jää piiloon tai suorastaan tukahdutetaan.

Hienotkin oivallukset pyrkivät nykyisin latistumaan iskusanoiksi, jolloin sanaa kyllä hoetaan yhtä mittaa, mutta sen todellinen sisältö unohdetaan. Pelkään, että ainakin osittain näin on käynyt kasvatukseen liittyvän luovan toiminnan kohdalla sana ”luovuus” on kyllä nykyisin jokaisen aikaansa seuraavan taideaineiden opettajan huulilla, mutta minusta tuntuu, että monissa tapauksissa sanan sisältö on ymmärretty väärin tai sitä ei ole ymmärretty ollenkaan. Tässä esittämäni kritiikin vastapainoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi haluan voimakkaasti korostaa, että luovuus oikein ymmärrettynä on nykyaikaisen pedagogiikan hienoimpia oivalluksia, kasvatuksen kantavimpia voimia. Kritiikkini kohdistuu vain niihin tapauksiin, joissa tämä käsite on ymmärretty väärin.

Peruserehdys tehdään mielestäni silloin, kun kasvatuksessa lapsiin ja nuoriin suhtaudutaan nimenomaan lapsina ja nuorina, aikuisten vastakohtana, ikään kuin erillisenä biologisena lajina. Lapset ja nuoret ovat ihmisiä, ihan samoja ihmisiä kuin me aikuisetkin. Nämä ajatukset ovat tulleet mieleeni eräitä ”luovuuden” sovellutuksia tarkastellessani. Niissä on usein jotakin pelottavan alentuvaa, keinotekoisesti oletetulle nuoren ja lapsen tasolle asettuvaa. Tällaisen epävireisyyden nykyajan nuori ja lapsi tajuaa ja vaistoaa uskomattoman helposti. Oppilaskeskeisyys opetustoiminnassa ei toteudu tällaisin alentuvin ja keinotekoihin ottein. Opettajan on uskallettava olla oma itsensä, hänen on ennen muuta oltava aito ja tosi myös ihmisenä. Vain tältä pohjalta voi mielestäni nousta kasvattajan ja oppilaiden todellinen yhteistyö.

Mielikuvituksen rikkaus, ideoiden keksimiskyky, niiden tuore yhdistelemistaito – kaikki nämä ovat luovan toiminnan perusominaisuuksia, joiden säilyttämiseen ja kehittämiseen opetuksen luovuuden on tähdättävä. Erehdys tapahtuu kuitenkin silloin, jos luovaa toimintaa pidetään vain mielikuvituksen valtoimena leikkinä. Todelliseen luovaan tekoon liittyvät aina kurinalaisuus ja järjestys: mielikuvituksen tuottama ideat on pystyttävä luomaan hahmoksi. Värien ja muotojen mielivaltainen töhertely tai sävelin tapahtuva estoton metelinpito saattavat olla hyviä terapeuttisia keinoja aika ajoin, kelvollisia aggressioiden purkamisreittejä, mutta ei pidä erehdyttää nuorta ihmistä luulemaan, että hän tällöin harrastaa luovaa toimintaa.

Usein on todettu, että musiikin omakohtainen harrastaminen, laulaminen soittaminen, miksei myös säveltely, tutustuttavat musiikin harrastajan säveltaiteen ilmiöihin ikään kuin sisältä päin. Tämä on totta, ja näin olen on ilman muuta selvää, että myös musiikin opetuksessa on voimakkaasti korostettava tämän laatuisen luovan toiminnan osuutta. Erehdyttävää on kuitenkin välittää, että vain tämä olisi musiikin aktiivista harrastamista. Jos ”luovuuden” käsite ymmärretään väärin, silloin nähdään musiikin kuuntelussa vain jonkinlainen passiivinen piirre. Lähdetään siitä, että kirjan lukeminen, taideteoksen katseleminen, musiikin kuunteleminen olisi passiivinen arvottomampi asia kuin oma kirjoittaminen, maalaaminen tai musiikin esittäminen tai säveltäminen. Jokainen taiteen harrastaja kuitenkin omasta kokemuksestaan tietää, että taidetta vastaanottaessaan hän elää mitä rikkainta hengenelämää.

Olen tehnyt pientä yksityisgallupiani lukuisten nuorten juuri koulunsa päättäneiden tai siitä päättelemässä olevien keskuudessa ja kysellyt, mikä heille on parhaiten jäänyt mieleen koulun musiikinopetuksesta. En tiedä, onko kyseessä sattuma, mutta melkein sataprosenttisesti vastaus on ollut: parhaiten ovat jääneet mieleen ne harvat kerrat, jolloin sai kuulla hyvää musiikkia hyvin esitettynä. En vaadi näille saamilleni vastauksille yleispätevyyttä, mutta rohkenen kuitenkin sanoa: kaiken luovuuden keskellä ei pidä unohtaa, että myös musiikin kuunteleminen on aktiivinen, luova tapahtuma – nimenomaan kuunteleminen, ei sitä vastoin passiivinen kuuleminen.

Joitakin vuosia sitten osallistuin Suomen edustajana UNESCO:n alaisen Kansainvälisen musiikkineuvoston yleiskokoukseen Pariisissa. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana Kansainvälinen musiikkineuvosto antoi julkilausuman. On kuvaavaa sille ympäristölle, jossa elämme, että tuo julkilausuma ei kosketellut lainkaan musiikkia, vaan ihmisen oikeutta hiljaisuuteen. Meidän päiviemme ihmisen on tosiaan vaikea tavoittaa hiljaisuutta: aina soi -mentaliteetti tuntuu yhä vain leviävän, ja kun soi, on soitava kovasti, mutta lujasti. Ehkä meidän olisikin kasvatustyössämme pyrittävä siihen, että ihmiset eivät ainoastaan vaatisi mahdollisimman korkeatasoista musiikkia sen eri sektoreilla, vaan vaatisivat myös tarpeen tullen oikeutta hiljaisuuteen.

Alvar Aalto, arkkitehtuurimme hiljattain poismennyt suurmestari, totesi kerran puhuttaessa rakentamisen kustannuksista: päivänvalo on kalleinta valoa, raitis ilma on kalleinta ilmaa. Eliminoikaamme ne, niin pystymme varmasti rakentamaan halvasti. – Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun ajattelin musiikin harrastuksen tulevaisuutta maassamme. Tiedämme, että musiikin harrastus kaikilla tasoilla vaatii runsaasti varoja – se lienee kaikista taidemuodoista kallein. Tulevaisuuden näkymät eivät ole valoisat: tiedämmehän kaikki ne vaikeudet, joissa maamme tällä hetkellä kamppailee. Kuitenkin on todettava, että jos tyydymme tunkkaiseen sähkövalomusiikkiin, voimme tuottaa sitä suhteellisen halvalla. Jos taas haluamme musiikkimme päivänvaloa ja raitista ilmaa, silloin meidän on myös uhrattava varoja, ennen muuta myös musiikin harrastustoiminnan tukemiseen. Oleellisinta on kuitenkin aina henki, pyrkimys todellisiin päämääriin. Alvar Aalto keskitti kerran luovan toiminnan perimmäisen olemuksen kahteen sanaan: intohimo kvaliteettiin. Tämän intohimon tulisi kuvastua kaikista toimistamme, olimmepa musiikin ammattilaisia tai amatöörejä.

Aloitin juhlamme kohteesta Heikki Klemetistä, päätän myös häneen. Rouva Armi Klemetti kertoo muistelmissaan, miten Heikki Klemetti harjoittaessaan Kuulan Omenapuut – laulua otti muutamat vaikeat soinnut yhä uudelleen ja uudelleen sekä totesi: ”Kyllähän tämä jo kuulijoille kelpaa, mutta sieluni autuuden tähden minä panen tämän paikan kohdalleen.” Musiikkielämämme tarvitsee kaikille paikoilleen, ammattilaisiksi ja amatööreiksi, johtajiksi ja rivimiehiksi, kasvattajiksi ja oppilaiksi, ihmisiä, jotka ”sielunsa autuuden tähden” ovat valmiit panemaan kaiken peliin korkeiden päämäärien hyväksi. Heidän kaltaistensa varassa on suomalaisen musiikkikulttuurin tulevaisuus.”

Teksti on alun perin ilmestynyt vuoden 1976 Sulasol-lehden kolmannessa numerossa.

Sarjan aiemmat artikkelit

Laulujuhlan matka Suomeen
Kansanvalistusseuran kokous 1881
Ensimmäiset laulu- ja soittojuhlat 1884
Laulujuhlia myös muissa kaupungeissa

Tampere 1934
Viipuri 1937
Helsinki 1948
Lahti 1951
Jyväskylä 1954
Hämeenlinna 1959
Turku 1964
Tampere 1967
Kuopio 1972