Tässä sarjassa tutustumme Laulu- ja soittojuhlien historiaan Reijo Pajamon toimittaman Laulun ja soiton Sulasol -kirjan sekä vanhojen Suomen Musiikkilehdessä sekä Sulasol-lehdessä julkaistujen juttujen kautta. Tervetuloa aikamatkalle Laulu- ja soittojuhlien historiaan!
Muistoja Viipurin laulujuhlilta
Syksy on tullut – kaikkialla alkaa jälleen musikaalinen aherrus ja työ kesän virkistävän tauon jälkeen.
Mutta useimmilla meistä väreilevät vielä muistossa kesän kauneimpana aikana vietetyt, yhteiset soitto- ja laulujuhlat siellä Karjalan vanhassa pääkaupungissa – laulun laajoilla mailla!
Monet ykstyisseikat ovat jo häipyneet muistista, mutta kokonaisvaikutus – yhteinen, rakentava, kokoava tunnelma, jonka sitovana voimana oli rakkaus Suomen soittoon ja lauluun – se väikkyy mielessämme pohjana uusille ponnistuksille, joihin taas käymme käsiksi.
Me muistamme koko kauniin Viipurin kesäisessä juhla-asussaan, korkealla liehuvat lippumme, jotka suojelevina ja samalla velvoituksemme vertauskuvina kohosivat Viipurin vanhojen vallien kukkuloille niiden rinteillä käyskentelevän musiikkikansan pyhämieltä kuvastellen.
Saksalaisia vieraita juhlilla
Koko tunnelma sisälsikin sen, mitä kaukaa saapuneet saksalaiset vieraamme näissä juhlissamme eniten ihailivat, nim. kansanomaisuuttamme. Tämä on todella volksverbunden, tässä on jalo demokratia saanut kauneimman ilmenemismuotonsa, sanoivat he lakkaamatta.
Heissä oli ihmeellistä nähdä tämä suomalaisten, kansallinen yhteishenki: maaherra tavallisen talonpojan rinnalla, professoreita ja korkeita virkamiehiä yhteiskunnan vähäväkisimpien vierellä, lapset aikuisten juhlissa. Vieläpä mannermaisen kuulu laulajatar die Granfelt silkinkahisevissa iltaviitoissaan esiintyy keskellä pienten kansakoululaisten kansallispukuista joukkoa.
Ja he ihmettelivät vielä muutakin: meidän suorastaan tavatonta musikaalista vastaanottokykyämme. Jos me suomalaiset pidämme ulkolaisten konserttiohjelmia pitkinä, niin mitä tarjotaankaan sille, joka suomalaisilla laulujuhlilla haluaa kuulla koko rahan edestä. Ei ollut harvinaista, että henkilö istui 12 tuntia umpeen juhlakentällä vain jokin lautasellinen keittoa hengen pitimiksi. Eivätkä tainneet vähemmällä päästä itse esiintyjätkään!
Mutta niinpä onkin sitten unohtumattomana säilynyt se hetki, jolloin luonto lopullisesti tempaisi pilvien esiripun auringon edestä, ja se sädehti lämpöä ja kirkkauttaan yli loputtoman, porteista juhlakentälle tulvivan yleisömeren, se hetki jolloin Kuisma seisoi noiden satapäisten laulajajoukkojen edessä panemassa vielä viimeisen kiiltonsa heidän esityksiinsä.
Me satuimme istumaan saksalaisten vieraiden vieressä, jotka tunsivat Jeesu-aarteheni-motetin kuin viisi sormeaan, s.o. joka nuotin, joka tahdin, joka paussin ja juoksutuksen! He innostuivat – syvää, hiljaista, germaanista innostustaan. Säveltäjän rouva Schliepe joutui jopa siihen määrin haltioihinsa, että hän hiljaa itsekseen, huojuen ja keinuen paikallaan lauloi koko motetin alusta loppuun saksalaisin sanoin. Joskus vain jokin keskeytys, katse mieheensä ja huokaisu: fabelhaft, unglaublich! Mutta hän onkin itse laulajatar ja on lukemattomia kertoja Berlinissä laulanut tämän teoksen solistien sooloesityksenä. Teoksen lopulla muistamme heidän lämpönsä – he pitivät Kuismaa kädestä, huudahtelivat innostuneina – en muista varmaan syleilivätkökin häntä?! Se oli juhlan suuri huippu, josta vielä keskusteltiin kaupungilla ja Knut Possen hississäkin.
Musiikkia keskellä kauneinta kesää
Muistuu sitten vielä toisia, suuria hetkiä kesäisen vapauden keskellä, tuoksuvan ruohon jalkojen alla. Me kaipaamme varmaan vielä monesti ummehtuneissa ja kuumissa konserttisaleissamme tätä elämystä: suomalainen musiikki sille kuuluvan maiseman keskellä.
Sibeliuksen toinen, Tulen synty, Madetojan kalevalainen Kullervo, Kuisman hengelliset soitit, Lingon pianokonsertti ja Melartinin kesäsinfonia sopraanoäänineen kuin kesän sanansaattajat, sinipiiat tuolta autereisten vaarojen takaa. Ja me tulemme äkkiä ikään kuin lähemmäs heitä kaikkia: miten monta erilaista, väkevää, omalaatuista persoonallisuutta meillä onkaan! Hilaisen hetken omistamme muistelemalla Melartinia ja sitä, mitä hänen hienostuneet, läpikuultavan lyyriset sävelensä ovat meille merkinneet.
Ja nuo monet kuorot, soittokunnat, miesten, naisten ja lasten äänet soivat korvissamme – suuret orkesterit ja pikku soittajat. Nämä viimemainitut liikuttivat meitä kaikkia – itku ja nauru hersyy jokaisen naisen rinnasta. Poikakuorosta taas saimme aavistuksen siitä, miten mielellään kaikki nuoret mörisijät kerran tulevaisuudessa kiirehtivät laulutunneille – koska se on kivaa ja siellä saa laulaa kuin aika miehet ikään.
Ja kun viimein lopuksi Maamme-laulu kajahtaa valoisassa kesäillassa kaksikymmentuhatpäisen joukon suusta, kun maaherra Manner on puhunut ihanteellisen, vakavan sanansa näiden juhlien taakse kätkeytyvistä sisäisistä, henkisistä arvoista, kun lukemattomat siniristilippumme äänettöminä yhtyvät isänmaalliseen, kokoavaan tunnelmaan, johon koko kansa on virittäytynyt, silloin painetaan muistoon se sisältö, jota kukin yksilö omalle taholleen, omalle saralleen, on lähtevä kylvämään.
Juhlat jatkuivat pitkälle kesäyöhön
Mutta on vielä kuva juhlaan osallistuneiden toimihenkilöiden illanvietosta, jossa vallitsi iloinen, onnekas, vapautunut tunnelma, koska jokainen tiesi tehneensä parhaansa, jokainen tiesi olevansa vapaa lähtemään taholleen suoritetun urakan tehtyään. Ja saksalaiset totesivat taaskin täällä piirteen, joka on vain pohjoisten maiden asukkaille ominainen: elettiin kuin ei aikaa olisi ollut ei eroa yöllä ja päivällä – oli vain juhlamieltä.
Ja vaikka Kuisma oli sanonut: ”minä olen liian uupunut, en aio puhua”, niin odotus ei mennyt hukkaan: hän puhui. Ja hän hahmotteli kerran vielä lähtemättömin sanoin näiden juhlien sielun, se mitä se todellisuudessa kulttuurin eteenpäin viejänä merkitsevät, kulttuurin, jota rakennetaan kansan suomalaisen maankamaran pohjalta lähtien.
Ja sitten oli vielä huviretki kesäiseen yöhön! Vanha Viipuri lepäsi hämärtyvässä kesäyössä kuin jokin runollisen herkkä kuparipiirros, hiljaisen huoneen seinällä. Ja niin kuin kaikki vanha sekin näki joukon vallattomia, iloisia, onnellisia ihmisiä. Siellä oli Sirpot Y. S. siellä oli Selinit ja Saariset, ja monia muita nuoria ja vanhoja, tuttuja ja tuntemattomia…
Greta Aaltonen oli vaihtanut ihanan inkeriläisen kansallispukunsa siniseen tylliin – hän tanssi valssia a cappella Jouko Kunnaan kanssa vanhan raatihuoneen kiiltävän eteisen parketilla – Y. S. kertoo vitsin toisensa jälkeen Suomen mantereen muusikoista – Sirpo taitaa niitä yhtä paljon!
Kesäinen luonto, virkistävä laivamatka, korvissa kaikuva soitto ja laulu – kaikki tämä muuttuu pian kuin unennäkö, kun me aamulla anivarhain jätämme Viipurin ja juhlat ja siirrymme kesäisten laitumien rauhaan.
T. E-H.
Julkaistu Suomen musiikkilehdessä syyskuussa 1937.
Sarjan aiemmat artikkelit
Laulujuhlan matka Suomeen
Kansanvalistusseuran kokous 1881
Ensimmäiset laulu- ja soittojuhlat 1884
Laulujuhlia myös muissa kaupungeissa