Tänään keskiviikkona vietetään Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen sekä järjestöjen päivää. Suomihan on perinteisesti ollut vahvan kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen luvattu maa: moninaiset yhdistykset ja liitot ovat täydentäneet toiminnallaan julkisia sosiaali- ja terveyspalveluita, ylläpitäneet vireää kulttuuritarjontaa ja tuoneet sivistystä ja kansanvalistusta kaikkialle Suomeen.

Sattumalta tänään vietetään myös Kansainvälisen musiikkineuvoston 50 vuotta sitten lanseeraamaa International Music Dayta, ja onpa sunnuntainen Laulun ja soiton päivämmekin aivan nurkan takana.

Näillä teemapäivillä ei ehkä ensisilmäyksellä vaikuta olevan kovin paljon yhteistä. Kuitenkin niin musiikin, laulun ja soiton kuin kansalaisvaikuttamisen ja järjestötoiminnankin mahdollistaa vapaa demokraattinen yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa sanan- ja ilmaisunvapaus on turvattu ja jokainen voi itse päättää, mihin yhteisöihin kuuluu, millä ansaitsee elantonsa ja mihin käyttää vapaa-aikansa.

Suomessa nämä asiat voivat tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta maailman väestöstä vain 28 % elää kaltaisessamme demokraattisessa valtiossa (V-Dem 2025). Monissa autoritaarisissa maissa on paitsi päätöksentekoon, myös vaikkapa lauluun ja soittoon kohdistuvia rajoituksia.

Taide voi olla myös vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja: musiikilla, kuvataiteella ja kirjallisuudella on ollut tärkeä rooli muun muassa Suomen kansallisessa heräämisessä ja suomen kielen aseman vakiinnuttamisessa. Nykypäivän sodista saamme puolestaan kuulla, kuinka Venäjä kohdistaa tuhovoimaansa ukrainalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin.

Kansalaisyhteiskuntaa ja ilmaisunvapautta voidaan aivan konkreettisesti murentaa myös leikkaamalla ns. kolmannen sektorin eli järjestöjen rahoitusta. Millaisia palveluita jää toteuttamatta tai taidetta syntymättä, jos olemme vain markkinaehtoisen viihteen tai näivettyvän julkisen sektorin varassa?

Aino Herranen
toiminnanjohtaja