Kaikki laulaa -projektipäällikkö Mia Makaroff: ”Laulavasta kansasta hyötyy koko suomalainen kulttuurielämä”

Mia Makaroff aloitti Kaikki laulaa -hankkeen projektipäällikkönä tammikuussa 2026. Tavoitteena on tuoda lisää laulua suomalaisten arkeen.

Kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään lauluaan. Näin sanoo Kaikki laulaa -hankkeen vetäjänä Sulasolissa aloittanut säveltäjä, sovittaja, musiikkipedagogi ja kuoronjohtaja Mia Makaroff.

Kaikki laulaa – Alla sjunger on Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska kulturfondenin rahoittama hanke, jonka tarkoituksena on lisätä laulamista koko Suomessa. Hankkeen toteuttavat musiikkijärjestöt Sulasol ja Finlands svenska sång- och musikförbund, ja sen keskeinen osa on Laulava kunta -projekti, johon ensimmäiset suomalaiset kunnat voivat hakea mukaan keväällä 2026. Kolmivuotinen Laulava kunta aktivoi kaikenikäisiä ja kaikenlaisia kuntalaisia laulamaan, yhdessä ja erikseen.

”Tavoitteena on innostaa ihmisiä, kutsua heitä mukaan ja arkipäiväistää laulaminen. Jos laulu otettaisiin enemmän osaksi arkea, se toisi meille valtavasti iloa ja voimaa. Kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään lauluaan”, sanoo Makaroff.

Lähtökohdat hankkeelle ovat hyvät

Suomessa on paljon ihmisiä, jotka jo valmiiksi rakastavat laulamista, joten lähtökohdat ovat Makaroffin mukaan hyvät. Hankkeen onnistuminen riippuu siitä, kuinka paljon ihmiset kokevat asian omakseen.

Makaroff painottaa, että laulavasta kansasta hyötyy koko suomalainen kulttuurielämä. Kaikki voivat laulaa – se on saavutettava kulttuurin harrastamisen tapa, jonka myötä on helpompi osallistua myös muihin kulttuurin muotoihin. Laulaminen siis tekee ihmisistä kulttuuriystävällisempiä.

”Laululla on ihmeellinen yhdistävä voima. Kun yhdessä hengitämme ja tuomme jotain tunnetta esille, meissä tapahtuu perustavanlaatuinen sosiaalinen muutos. Se ei tapahdu vain ajatuksen tasolla, vaan liitymme toisiin tavalla, joka on fyysinen ja kehollinen kokemus. Sitä nykyajan yhteiskunta tarvitsee”, Makaroff sanoo.

Monipuolinen kokemus auttaa projektipäällikön työssä

Mia Makaroff arvelee, että hänen vuosien varrella keräämänsä kokemus opettajuudesta, yrittäjyydestä ja taiteellisesta työstä on oivallinen tausta uuteen rooliin.

Koulutukseltaan hän on musiikkikasvattaja ja tehnyt vuosien ajan musiikkikasvatustyötä kouluissa. Pisin aika vierähti Vantaan Länsimäessä maahanmuuttajataustaisten ja erityislasten kanssa.

Yrityksensä kautta Makaroff on tehnyt muun muassa keikkamyyntiä, tapahtumatyötä, koulutuksia, kuorotyöpajoja ja tilaussävellyksiä. Hän on myös pitänyt pientä musiikkikoulua porvoolaisessa kylässä.

Jo opiskeluaikanaan hän perusti lapsikuoron, joka myöhemmin laajeni kuoroperheeksi.

”Ensin lauloivat lapset, ja sitten heidän vanhempansa halusivat myös laulaa. Kun lapset kasvoivat, syntyi nykyinen kamarikuoro.”

Sävellystyöt ovat luoneet kansainvälisiä kontakteja.

”Olin onnekas saadessani kirjoittaa ensimmäiset kappaleeni Rajaton-lauluyhtyeelle, joka on vienyt musiikkiani pitkin maailmaa. Sitä kautta on tullut paljon tilaussävellystöitä ja tuomarointikutsuja kuorokisoihin.”

Musiikissa on voimaa

Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen lopputyössään Makaroff käsitteli musiikin terapeuttisia vaikutuksia.

”Musiikki on tehokas terapeuttinen väline, ja musiikissa on järkyttävä määrä voimaa. Kehitin keinoja siihen, miten musiikkia voisi hyödyntää kouluympäristössä erityisoppilaiden kanssa tukemaan heidän myönteistä kehitystään. Musiikin kautta voi harjoitella sosiaalista kanssakäymistä ja oppia sitä, miten turhaudutaan turvallisesti ja kuvaillaan omia tunteita.”

Millä mielellä Makaroff lähtee käynnistämään Kaikki laulaa -hanketta?

”Ensin on aika suunnitella, hankkia tietoa ja tuottaa materiaaleja. Ensimmäisten Laulava kunta -pilottikuntien on tarkoitus aloittaa alkusyksystä”, Makaroff kertoo ja sanoo olevansa avoin kaikenlaisille ideoille ja ehdotuksille laulun lisäämiseksi.

Entä missä mallissa on projektipäällikön oma lauluelämä?

”Kuoroni pitävät minut laulavaisena. Lisäksi piinaan läheisiäni improvisoimalla lauluja perhe-elämästä. Laulamisiin!”

Teksti: Reeta Holma
Kuva: Mia Koponen

Teksti julkaistu alun perin Suomen Kulttuurirahaston blogissa 19.1.2026