Eero Sipilä (1918 Hailuoto – 1972 Kajaani) valmistui ylioppilaaksi Kokkolan Suomalaisesta Yhteislyseosta 1936. Hän kirjoittautui Helsingin konservatorioon (myöh. Sibelius-Akatemia) ja Helsingin yliopistoon pääaineenaan musiikkitiede sekä Helsingin kirkkomusiikkiopistoon. Sotavuodet keskeyttivät opinnot useaan otteeseen. Kuitenkin Sipilä suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1941, Helsingin kirkkomusiikkiopiston päästötutkinnon 1943 ja Sibelius-Akatemian urkudiplomin 1945. Lisäksi hän suoritti opettajan tehtäviin vaaditut tutkinnot ja harjoittelut. Sävellyksenopettajina olivat Leevi Madetoja ja Sulho Ranta ja sodan päätyttyä yksityisesti myös Aarre Merikanto. Urkujen soittoa opetti professori Elis Mårtenson; ensikonsertti Agricolan kirkossa Helsingissä sai kiitettävät arviot.

Sipilä toimi Kajaanin seminaarin laulun, musiikkiopin ja soiton lehtorina v. 1945–69 sairauseläkkeelle jäämiseensä asti. Esiintyminen urkutaiteilijana jäi pian opetustyön varjoon. Hänen seminaarissa johtamansa Kalevalakuoro menestyi erityisesti uudenlaisen, eurooppalaisen laulutapansa sekä vanhaa ja uusinta musiikkia sisältävän ohjelmistonsa vuoksi. Sipilän asiantuntemusta käytettiin laajalti hyväksi sekä musiikkipedagogina että urkujen rakentamisessa. Hän toimitti kaksi merkittävää kuorokokoelmaa: Mieskuorolauluja 1400-luvulta nykypäiviin (1965) sekä Kuorokirja – sekakuorolauluja seitsemältä vuosisadalta (1963, yhdessä Jorma Pukkilan kanssa).

Sipilän suppeahkoksi jääneessä sävellystuotannossa keskeisiä ovat kuoromusiikki, urkuteokset sekä kamarimusiikkisävellykset. 1940-luvun yksinlaulut ovat tyyliltään lähellä Yrjö Kilpisen tuotantoa. Myös Béla Bartókin ja kromatiikan vaikutukset ovat havaittavissa. Sipilän rakkaus gregorianiikkaa ja keskiajan musiikkia kohtaan näkyy 1950-luvulla valmistuneissa teoksissa, mm. Jousitrio (1952), urkupartita Nun komm’ der Heiden Heiland ja Partita puhallinkvintetille. Sovituksissaankin – esimerkiksi kolmiääniselle sekakuorolle – Sipilä välttää sovinnaista äänenkuljetusta ja soinnutusta.

Eero Sipilän modernistinen läpimurtoteos oli motetti Super flumina Babylonis (1963). Sen kantaesitti kamarikuoro Cantemus johtajanaan Harald Andersén, jonka työ suomalaisen kuorolaulun saralla tarjosi otollisen maaperän Sipilän sävellystyölle. Andersénin johtamat Radion Kamarikuoro ja Klemetti-Opiston Kamarikuoro kantaesittivät seuraavina vuosina kaikki Sipilän a cappella-kuoroteokset. Sipilän vokaalimusiikkituotannon kulmakiviä ovat Wilhelm Buschin teksteihin sävelletty yksinlaulusarja Schein und Sein (Ulkokuori ja todellisuus, 1966) sekä Kirsi Kunnaksen runoihin sävelletty laulusarja lapsikuorolle Tiitiäisen satupuusta (1971, alkuper. Viisi laulua koulukuorolle), joka lienee Sipilän tunnetuin ja esitetyin teos.

Eero Sipilän pääteoksena pidetään solisteille, kuorolle ja orkesterille sävellettyä teosta Te Deum laudamus (1967–69), joka kantaesitettiin vasta toukokuussa 1972 RSO:n konsertissa Helsingin Kallion kirkossa. Säveltäjä oli läsnä kantaesityksessä mutta kuoli kotonaan Kajaanissa vain yhdeksän päivää teoksensa kantaesityksen jälkeen. Sävellyksiä jäi keskeneräisiksi, ja osa teoksista esitettiin vasta kuoleman jälkeen. Viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa Sipilä oli suuntaamassa mielenkiintoaan yhä enemmän instrumentaalimusiikkiin. Varhaiseen jousitrioon perustuva jousikvartetto Lux aeterna (1972) jäi hänen viimeiseksi valmistuneeksi teoksekseen. Yhdessä viimeisistä kirjeistään Sipilä itse sanoo pitävänsä sitä pääteoksenaan. Sipilän teoksia on esitetty monissa Euroopan maissa ja lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa

https://core.musicfinland.fi/composers/eero-sipila
http://www.kirjastovirma.fi/henkilogalleria/Sipilä_Eero